Läääh. Puuuh. Hengästyttää. Tuntuu, kuin sydän pettäisi. Pelkään aortani repeävän. Näitä tuntemuksia koin laahustaessani vappuaaton aamuna kohti hallituksen brunssia, kun vastaani juoksi lähes Alexander Stubbin kaltaisella ilolla juoksemiseen suhtautuva oman elämänsä sankari. Pelkästään tämän Übermenschin näkeminen sai minussa aikaan pienen sydänkohtauksen. Olin hädin tuskin toipunut edeltävän viikonlopun Turun lääketieteen kandiseuran proffajuhlista (huom. tiedän nyt, mikä aorta oikeasti on), kun torstaina edessä oli pläjäys. "Käyn vain pikaisesti pyörähtämässä" muuttui kamalan, kamalan taksi-viinasekoituksen avustuksella yltiöpäiseksi riehumiseksi Parkin tanssilattialla. Seuraavan aamun kammiovärinän syy oli siis selvä, toisin kuin minä edellisenä iltana.

Kun olin hetken puhallellut sikiöasennossa, jatkui matka brunssille. Brunssilla hallitus hoiti viimehetken psyykkauksen ja valmistautui edessä oleviin Tapiolan vappusoutuihin. TuKY luonnollisesti voitti soudut. Tätä saattoi hieman edesauttaa se, että pystytimme oman poijun, jonka kiersimme. Meidät diskattiin taas, totuttuun tapaan. Emme antaneet tämän häiritä voitonjuhliamme hetkeäkään. Kunniakierroksella omituisella tavalla Kylumpialaispokaalia muistuttavaa palkintoa kantaessamme sydämeni kolisteli taas rintalastaani vasten ja isoa miestä itketti. Pelkäsin taas jonkin suonen poksahtavan halvan skymppäpullon korkin lailla. Mietin hiljaa mielessäni, että kannattaisi ehkä osallistua niille Sportin lenkeille joskus..

Tämän jälkeen luulin asioiden helpottavan. Enää ei täytyisi rasittaa itseään, vaan saisi keskittyä olonsa parantamiseen. Viimeisenä viran puolesta suoritettavana tehtävänä lähdimme kulttuurivastaava Laaksosen kanssa hakemaan Patrialta TuKY:n virallista lippua, jotta saisimme osallistua ensimmäistä kertaa alayhdistyksenä TYYn lippulinnaan Taidemuseonmäellä. Olimme kaikessa rauhassa nauttimassa ruokaamme Patrialla, kun saimme puhelinsoiton: "kulkue on jo liikkeellä". Ihmettelimme asiaa melko kovaäänisesti, kokoontumisaikaan kun piti olla vielä yli viisi minuuttia. Myöhemmin selvisi, että lähtöaikaa oli aikaistettu vartilla. Meille asti asiasta tosin ei ollut tieto kantautunut.

Ei auttanut muu, kuin ottaa kulkue kiinni. Housesta tuttu defibrillaattorin kuva mielessäni lähdimme kirmaamaan kohti Tuomiokirkkoa. Jokaisen otetun askeleen jälkeen huomasin, kuinka oikeassa kaikki tuntemani valmentajat olivatkaan olleet – nesteytys on tärkeää! Hädintuskin huomasin sydämeni kepeää työntekoa, ja gasellin lailla kirmasimme kohti kulkuetta (mielikuva ei välttämättä vastaa muiden kuin omaani tapahtuneesta em. nesteytyksestä johtuen). Saimme vihdoin kulkueen kiinni Aninkaistenmäessä ja otimme oman paikkamme kulkueen toisena. Huolimatta selässäni valuvasta pienois-Niagarasta, olo oli mahtava. Kun viimein saavuimme Taidemuseonmäelle ja asetuimme lippulinnaan, johtui sydämeni normaalia korkeampi pulssi vain siitä suunnattomasta ilosta, että saan olla opiskelija, ja ennen kaikkea siitä, että saan opiskelijana olla osa TuKYä. Kiitos taas yhdestä mahtavasta vapusta!