”Parkin lenkki – porukassa juokseminen, toisten tsemppaaminen ja ehkä myös uusiin tyyppeihin tutustuminen kuulostaa hauskalta. Mutta olen aina ollut todella hidas juoksemaan, en kuitenkaan pysyisi tahdissa mukana. Hävettää, enkä uskalla lähteä, vaikka kaikki sanovat ettei sillä ole mitään väliä, juostaan hitaimman tahtiin.

Kaverit houkuttelevat viikosta toiseen tyttösäbävuorolle, mutta pelottaa, etten osu palloon, lyön vahingossa mailalla itseäni päähän tai kompastun omiin jalkoihini.

Salillekin pitäisi lähteä, mutta toisaalta odottamassa olisi kasa kouluhommia, tenttiviikkokin on tulossa, ulkona on kylmä ja sataa, takana ovat huonosti nukutut yöunet ja kotityötkin pitäisi hoitaa. Ehkä parempi jäädä kuitenkin kotiin ja yrittää huomenna uudestaan.”


Veikkaan, etten ole ainoa, jolle yllä mainitut tilanteet ovat tuttuja.

Miksi niin yksinkertainen asia kuin liikunnan harrastaminen sitten tuntuu usein niin hankalalta? Miksi ketään muuta kiinnostaisi, kuinka kovaa jaksat juosta tai jos sekoat askeleissa kesken jumppatunnin? Lähtökohtaisesti kaikkihan ovat tulleet liikkumaan itsensä takia, hakemaan itselle sitä hyvää fiilistä.

Syitä liikkumattomuudelle on useita. ”En jaksa, en ehdi, en osaa, en kehtaa, en uskalla” ovat ainakin omalla kohdallani käytettyjä selityksiä. Vaikka omasta harrastushistoriastani löytyy myös useita liikuntaharrastuksia, en ole harrastusten lopettamisen jälkeen onnistunut muodostamaan urheilemisesta itselleni säännöllistä ja pysyvää rutiinia kuin korkeintaan puoleksi vuodeksi kerrallaan. Sen jälkeen aina on tullut jotain ”kiireellisempää”, kuten opiskelut, työt tai vaikkapa hallitusvuosi, joka on kiilannut liikkumisen edelle ja katkaissut rutiinin. Kun liikunta ei ole itsestään selvä rutiini, jolloin luonnollisesti itsensä motivoiminen liikkeelle on myös huomattavasti hankalampaa.

Kliseistä, mutta totta: motivaatio liikuntaan on paras, kun liikkuu tavalla, josta aidosti pitää.

Ainakin itselleni paras tapa tähän on liikkua ryhmässä. Siksi tuntuukin niin tyhmältä, miksi kävin monta vuotta lähinnä yksin lenkkeilemässä ja treenaamassa salilla, enkä esimerkiksi ryhmäliikuntatunneilla. Saan muista liikkujista motivaatiota tsempata itsekin vielä vähän lisää, ja kun joku kertoo kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu, tarvitsee itse keskittyä vain tekemiseen. Kuitenkin jostakin oudosta syystä päässäni oli pitkään kieroutunut ajatus siitä, että jumpat ovat jotenkin ”huonompaa” liikuntaa kuin salitreeni ja että jokaisen treenin on oltava överiraskas hikirääkki, jossa vedetään itsestä kaikki mahdollinen irti. Ei siis ihme, että liikunnattomat kaudet ovat pahimmillaan venyneet useiden kuukausien pituisiksi ja etenkin kiireisinä aikoina, kun elämässä on paljon muutakin ajateltavaa, liikkuminen on tuntunut enemmänkin suorittamiselta ja taakalta, kuin mielekkäältä tekemiseltä.

Viime aikoina olen kyseenalaistanut omia liikuntatottumuksiani aivan uudella tavalla. Kaikille muille samassa tilanteessa painiskeleville suosittelen samaa. Vaikka se itsestäänselvyydeltä kuulostaakin, olen vasta nyt sisäistämässä, ettei peruskuntoilijan todellakaan tarvitse ottaa liikkumista liian tosissaan. Rauhallinen kävelylenkki, venyttelytunti tai vaikka se, että valitsee portaat hissin sijaan, ovat yhtä lailla hyviä liikuntamuotoja, kuin oksennus kurkussa vedetty tappotreenikin. Molempia on hyvä tehdä sopivissa määrin. Toki toisinaan on tärkeää kokeilla omia rajoja ja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta voisi kehittyä.

Tärkeintä on kuitenkin, että ylipäätään yrittää. Kevytkin liikunta on aina parempi, kuin täysi liikkumattomuus.