On elokuun kuuma päivä. Juoksen töistä hirveällä kiireellä juna-asemalle. Sydän tykyttää ja katson jatkuvasti puhelintani. Miten tunnistan hänet? Eihän kukaan näytä omalta profiilikuvaltaan. Olenkohan myöhässä, ei ole ainakaan viestiä tullut. Mitä jos hänellä ei toimi puhelin Suomessa? Ei tästä tule mitään.
Loputtomalta tuntuneen viisiminuuttisen jälkeen juna saapuu ja ihmisiä alkaa vyöryä junasta ulos. Seison keskellä laituria kuin eksynyt idiootti, koska en halua missata häntä. Juna tyhjenee, laituri tyhjenee ja junan konduktöörit lähtevät kahvitauolle. Mitähän h*lvettiä? Missä hän on. Soitan hänelle, mutta puhelu menee vastaajaan. Viisi minuuttia kuluu, kymmenen, kaksitoista. Panikoin jokaiseen Whatsapp-ryhmään jossa olen, mutta neuvojen sijaan saan vain niitä iänikuisia itkunauruhymiöitä. Kiitti kamut.
Kun tasan kaksikymmentäkaksi minuuttia junan saapumisesta on kulunut, näen tytön ja vanhemman naisen kävelevän junan takaa. Tyttö huutaa jo pitkältä ’’Minna!’’, menen vastaan ja tervehdin häntä ja hänen äitiään. ÄITIÄÄN? Kuka tulee vaihtoon äitinsä kanssa? Molemmat selittävät erikseen ja päällekkäin, englanniksi ja espanjaksi jotain. Meno on kuin Serranon perheen aamupalalla. He sanovat olevansa Börsissä yötä. Kallis vaihto tulossa. Ilmeisesti vain muutaman yön, sitten äitikin lähtee takaisin kotiin. Kävelemme Börsiin matkalaukkujen kolistessa rotvalleja pitkin, ikuisuudelta tuntuvan matkan. Hän puhuu hyvää englantia, ja puhun itse vähän espanjaa. Keskustelu on hyvin pinnallista, mutta mukavaa. Enää ei jännitä.
Pääsemme hotellille ja autan heitä saamaan huoneensa. Äiti on väsynyt ja haluaa huoneeseensa, hän halaa minua ja kiittää että pidän hänen pikkuisestaan huolta. Hän myös ojentaa minulle lahjapaketin. What. En edes muista, mikä kiitos on espanjaksi. Sanomme hyvästit äidille, ja jään tytön kanssa baariin. Hän ostaa meille kaljat ennen kuin ehdin edes huomata, ja istumme alas. Juttelemme tunteja. Siis tunteja. Tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosia. Puhuimme peloista, toiveista, seksistä ja rakkaudesta. Aika kuluu ja pankkikortti käy tasaisin väliajoin tiskillä. Kun kello alkaa näyttää jo aamuyötä ja itsevarmuus omasta kotiinpaluusta alkaa heiketä, sanomme näkemiin.
Seuraavana päivänä töissä illasta muistuttaa hirveä päänsärky ja pieni hymy, joka kertoo siitä, että olen löytänyt uuden kaverin. Huh huh, enää kolme vaihtaria hakematta asemalta, mitähän tässä voi vielä sattua. Ainiin ja sitten vielä puoli vuotta näiden hullujen kanssa.
Hain alun perin tutoriksi, koska halusin mukaan tutor-porukkaan. Nopat ja raha olivat kiva lisä. Jälkeenpäin ajatellen se 120€ ja kaksi noppaa eivät vaikuttaneet elämääni millään tavalla. Se mikä vaikutti, olivat ihmiset. Sain ystäviä niin tutoreista kuin vaihtareistakin ja kontakteja ympäri maailmaa. Sain ystäviä, jotka tarkistavat kielioppini vaihtohakemuksista. Sain ystäviä, jotka tarjoutuvat ostamaan minulle lentoliput, jos tulen käymään. Ja kaikkein tärkeimpänä, sain muistoja, joita en vaihtaisi mihinkään.
Rohkaisen kaikkia hakemaan tutoriksi niin englannin- kuin suomenkielelläkin. Tutorhaku on auki 1.-29.2.2016 ja tänään maanantaina 15.2.2016 klo 12:00 on Tutor-hakuinfo luentosalissa 01.
Minna Goyal
Kansainvälisten asioiden vastaava
international@tuky.fi
Latest Comments