Tiukan aikataulun torstai lähti käyntiin vanhentuneella Liptonilla kahvipurkin loistaessa tyhjyydellään. Tästä tulee raskas päivä, ajattelin. Alla vain pari tuntia unta, ei aamukahvia ja seuraavaksi olisi tarkoitus maistaa kymmeniä viinejä. Messujen kiertäminen alkaisi jo yhdeltä ja huipputasting olisi vasta puoli viideltä. ”Me ei kävellä enää puoli viideltä jollei nyt oikeasti opetella sylkykupin käyttöä”, sanoin vakavasti, ilmeisesti vailla minkäänlaista uskottavuutta. Laman läpi eläneen Wiiniklubin entisen puheenjohtajan linja oli selvä. ”Minä en sylje.”, Maciek vannoi. Alkuasetelma ei siis ollut kovinkaan vahva.

Saavuttuamme Messukeskukseen oli kahden joukkomme lisääntynyt.  Seurassamme oli Wiiniklubin viimeinen mohikaani, xxx-vuosikurssin Oskari Sundström. Päivä alkoi hahmottua. ”Juodaan eka tunti pelkkiä samppanjoita ja kattellaan sitten, mitä muuta on tarjolla.” Suunnitelmamme oli vesitiivis, vaikka jälkikäteen siitä löytyikin muutama viinitonkan ja rommipullon kokoinen aukko.

Maistelut aloitimme Gratiot-Pillieren samppanjoista. Päivän ensimmäinen viini oli talon Brut Tradition. Kävimme analyyttisen tarkasti läpi kaikki tuottajan kolme samppanjaa. Samppanjat olivat kaikki yli 50% Pinot Meunieriä, vaikka yleensä samppanjoissa enemmistörypäleenä toimii Pinot Noir tai Chardonnay. Talon Rosé teki minuun vaikutuksen. Messukeskuksen ikkunoista sisään tunkeva kevät ja Rosén heleät mansikan aromit nostivat tunnelman uusiin sfääreihin. Ei näin hyvät juomat nouse päähän, ajattelin. Sylkykupit saivat luvan odottaa.

Seuraavana vuorossa oli Pol Rogerin Blanc de Blancs, 2000 Vintage ja saman vuoden Vintage Rosé. Ah, tätä oli odotettu: täyteläistä pähkinää, happojen kanssa leikittelevää sitruunaa ja mineraalien sulotanssia yhdessä käsin kosketeltavan paahteisuuden kanssa. Olin taivaassa.

Kiersimme aluetta ja metsästimme samppanjoita. Noin tunnin jälkeen kokemuksen syvä rintaääni sanoi, että nyt ruokaa tai päivämme jää lyhyeksi. Lähdimme gastro-messujen puolelle, josta yritimme metsästää ilmaisia näytepaloja nälkämme tyydyttämiseksi. Päädyimme järsimään suolaheinää ja jäätelöä, oikea ruoka sai luvan odottaa, me tulimme tänne juomaan viiniä.

Seuraavaksi vuorossa olivat valko- ja punaviinit. Aloitimme Italiasta. Vähän Chianteja, hieman Ripassoa ja paljon Amaroneja.

Aika oli koittanut, hylkäsin Wiiniklubin kultaisen säännön ja otin käyttöön sylkykupit.

Seuraavana vuorossa olivat espanjalaiset viinit. Sitten ranskalaiset. Sitten uutta maailmaa. Kävin läpi kymmeniä viinejä, toinen toistaan parempia. Harmikseni sain huomata, ettei juuri ainuttakaan messuilla pitämistäni viineistä löydy Alkosta. Vaikka Alkon valikoimaa kehutaan kattavaksi, harrastaja, joka kaipaa hieman enemmän laatua, joutuu usein ostamaan ei-oota tai tyytymään Alkon kapeaan perusvalikoimaan.

Pienestä nurkasta löytyneet Libanonin valkoviinit yllättivät mausteisuudellaan ja halusin lisää. Löytyykö Alkosta? Ei tietenkään. Itävallan viinit olivat päivän suosikkejani, beerenausleset tasapainoisella makeudellaan ja hennolla jalohomeisuudellaan antoivat esimakua lähenevästä huipputastingistä ja kuivat Rieslingit ja Grüner Veltlinerit muistuttivat miksi olen alun perin viineihin ihastunut.

Usean tunnin holtittoman haistelun, maistelun, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen kello tuli lopulta puoli viisi. Suuntasimme kokoushuone 302:teen. Huoneen edessä meitä tervehti itse Juha Berglund, jonka viiniholveista suurin osa maistelun viineistä oli peräisin. Meille oli kaadettu yhdeksän viiniä. Ensimmäinen oli kupliva, seuraavat viisi valkoviinejä ja loput kolme ovat selvästi muita tummempia. Paikalle valui kolmisenkymmentä viininharrastajaa keski-ikäisistä miehistä hieman alle keski-ikäisiin miehiin. (Oli siellä pari naistakin.)

Tasting live blogi – näin me sen koimme, preesensissä

Aloitetaan. Tastingin vetäjä, Mika Vanne, kertaa meille makeiden viinien tekotavoista ja niihin yhdistettävistä maantieteellisistä alueista.  Makeutta viineihin saadaan jalohomeellajäädyttämällä, kuivattamalla, sakkaroosia lisäämällä tai fortifioimalla. Kertaus on hyvästä, mutta haluamme päästä maistamaan edessämme odottavia sokeripommeja.

Ensimmäinen viini on Möet-Chandonin Nectar Imperial, makea samppanja. Sen tasapainoiset hapot saavat viinin maistumaan keveähköltä, eikä siinä ole Alkon halvoista Asteista tuttua äklöä makeutta. Se on jopa raikas, vaikka sokeria on huimat 45 grammaa per litra. Lasillinen kuitenkin riittää.

Seuraavaan. Toisena viininä meille tarjoillaan Alkostakin löytyvää Kracher Cuvee Beerenausleseä. Meidän on tosin vuodelta 1997. Tuoksussa on runsaasti hunajaa, aprikoosia ja botryyttisyyttä. Maku on yllättävän hillitty ja happojakin on tarpeeksi pitämään suutuntuma miellyttävänä. Sokeria 110g/l. Kracherin opetus on, että alle kahdenkymmen euron viinejäkin voi säilöä useita vuosia ja antaa makujen kehittyä.

Kolmatta viiniä hetken pyöriteltyäni haluan sanoa, että tässä on jotain tuttua, mutta en rohkene avaamaan suutani. Muut näyttävät tietävän niin paljon enemmän. ”Olisiko tämä Tokaji?”, kysytään jo toista kertaa. Ei ole. ”Alcace?” Ei. ”Itävallasta?” Ei. Vanne ohjaa keskustelua ja lopulta joku sanoo sen ääneen, ”Sauternes!” Oikein! Kyseessä on vuoden –96 Chateau Doisy-Daëne. Hunajaa, jalohometta, hivelevää öljyisyyttä. Nestemäistä aurinkoa. Tämä on paras tapa aloittaa kevät, ajattelen.

Tahti on melkein liian nopea, päätän olla tekemättä tarkkoja muistiinpanoja ja keskittyä maisteluun. Seuraavana on vuorossa Beringer Nightingale -93 Napa Valleysta, Californiasta. Taatelia, rusinaa ja jääteetä lukee rustaamassani paperissa. Selvästi edellisiä makeampi tapaus. Sokeria 162g/l.

Viini numero viisi. Johannisberger Klaus Beerenauslese 2005,  tulee Suomen kuninkaalta, Prinssi von Hessenilltä, Itävallasta.  Se on 100% Riesling, jonka makeuden takaa löytyy runsaasti happoja ja raikasta sitrusta. Alkoholia 7,5%.

Seuraavaa viiniä Vanne arvuuttelee yleisöltä. Veikkauksia tulee taas laajalla skaalalla. Tokaji mainittu. Oma tunne on, että tämä on jotain mitä en ole ennen maistanut. Kiero viini. Menetän tietämättäni eiswein-neitsyyteni Dr. Loosenin Bernkasteler Badstube Rieslingille vuodelta 1998. Jos ja kun saatte mahdollisuuden maistaa laadukasta eisweinia, niin tarttukaa tilaisuuteen vaikka se vähän maksaisikin. Huikea kokemus.

Samppanjaa lukuun ottamatta, tähän menessä jokaista viiniä on arvattu Tokajiksi ja nyt kun sellainen on vuorossa, kukaan ei enää veikkaa oikein. Juoma on Istvan Szepsin Tokaji Assuessencia -93. Tämä on illan harvinaisuus, vain 390 pulloa koko maailmassa. Sylkykuppien käyttö kannatti, maku on uskomaton ja tasapainoinen, vaikka sokeria on melkein 300 g/l.

Seuraava viini on selvästi punainen ja tuoksussa on selvästi aikaisempia enemmän alkoholia. Lasissa on Sandemansin Vintage port, vuodelta 1982, joka on myös illan vanhin viini. Viiniä on vaikea tunnistaa portiksi, sen hedelmäisyys on selvästi tiivistynyt kompleksiin ja normaalista portviinistä poikkeavaan muotoon, joka tekee siitä melkein oman viinityyppinsä.

Australialainen Grand Rutherglen Muscat Stanton & Killeniltä on illan viimeinen viini. Sen rypälemehujen keski-ikä on 25 vuotta ja mausta tulee läpi pehmeät tammitynnyrin jättämät aromit. Alkoholia viinissä on 18,5% ja sen maku muistuttaa etäisesti espanjalaista madeiraa.

Jäämme juomaan lasit loppuun kun muu yleisö jo poistuu paikalta jättäen osan laseista juomatta. (Mitä helvettiä?) Me uhmaamme siivoojia ja istumme paikoillamme vielä tovin ja kulautamme rauhassa viimeiset sata grammaa sokeria huuleemme. H-u-i-k-e-a-a.

Viini-Expo on hieno tapahtuma ja ammattilaispäivä ovat hyvä tapa oppia viineistä paljon kerralla. Itselle jokainen viini-expo on ollut upea muistutus siitä, kuinka vähän viinien loputtomasta maailmasta loppuen lopuksi tiedän. Vaikka tie sivistykseen on pitkä,  viinien kohdalla se on maukas, täyteläinen, mineraalinen ja tasapainoisen hapokas.

I’m Still Jenny From the Block –hengessä kumosimme takaisin Turkuun päästyämme pullon rommia ja jallua, jotta juuremme eivät pääsisi unohtumaan. Hyvä torstai. Ensi vuonna uudestaan.

Wiiniklubin kunniareportterina,

Samuli Pasanen